Hiljaiset balladit

Haastattelin kerran erästä pitkän linjan musiikkialan yrittäjää. Hän toimi soitinkauppiaana ja ehti kokea monenlaisia tilanteita, joissa asiakkaat tekivät ostopäätöksiä. Tämä vanhempi herrasmies kertoi minulle muun muassa kaksi joulunaikaan sattunutta tapausta. Ensimmäinen niistä liittyi huuliharppuihin. Monena vuonna asiakkaat tulivat ostamaan viime hetken lahjana huuliharppua. Soittimessa on monia hyviä puolia. Se on edullinen, menee pieneen tilaan ja sen saa heti mukaansa. Kauppias tuumi yhdessä liikekumppaninsa kanssa, että jos tänä vuonna jouluaaton viimeinen asiakas haluaa ostaa huuliharpun, niin annetaan se hänelle ilmaiseksi. Näin tosiaan tapahtui. Asiakas yllättyi, eikä meinannut ensin uskoa, että hän saa huuliharpun lahjaksi. Hän ehti jo hetken epäillä, että hänen kustannuksellaan pilailtiin. Lopulta asiakas kuitenkin vakuuttui, että herrat olivat ihan tosissaan ja poistui liikkeestä tyytyväisenä. Toinen kauppiaan kertoma tapaus oli, kun pikkupoika vanhempineen tuli liikkee...

  Halikon Tavolan kylän Mikolan rusthollin poika Emil Edvard Kavera oli Angelniemen seurakunnan pitkäaikainen kanttori. Vanhat halikkolaiset muistavat kuinka Kaveran Epulla oli tapana esitellä itsensä, että ”hän on dir cant ja pal pääl.” Dir cant viittasi hänelle myönnettyyn director cantus -arvonimeen.  Toisena työnään hän hoiti Halikon kunnan palopäällikön virkaa. Emil Kavera opiskeli kanttorin ammattiin Helsingin lukkari-urkurikoulussa (myöhemmin koulun nimi muutettiin Helsingin kirkkomusiikkiopistoksi) 1920-luvun alussa. Vuosikymmenen lopulla hän oli kanttorin työstä virkavapaalla jatko-opintojen vuoksi. Hän kävi laulutunneilla Helsingin Konservatorion yksinlaulun opettajan Väinö Lehtisen luona. Kovassa seurassa on Halikon poika ollut, sillä samalla opettajalla kävi myös muuan Georg Malmstén. Olisi mielenkiintoista tietää, kohtasivatko Kavera ja Malmstén milloinkaan edes ohimennen, kun laulutunneilla kävivät. Ainakin Malmsténista tiedämme, että hän lauloi myöhemmin Väinö...

  Tämän kirjoituksen aiheena on kansanmusiikissa käytetty klarinetti. Soittimesta käytetään muun muassa Aleksis Kiven teoksissa myös kansanomaista nimitystä klaneetti. Tämän vuoksi olen ottanut kirjoitukseeni esimerkkejä Nummisuutareista sekä Seitsemästä veljeksestä. Muita käyttämiäni lähteitä ovat muun muassa Paavo Helistön klarinetin käyttöä suomalaisessa kansanmusiikissa koskeva tutkimus sekä ennen tätä teosta ilmestynyt klarinetisteja varten tehty kansansävelmien kokoelma.       Klarinetin kehitysvaiheita Helistön mukaan nykyisen klarinettimme syntyvaiheet ovat monessakin suhteessa epäselvät. Monissa tietokirjoissa esitetään nürnbergiläisen soitinrakentaja Johann Christoph Dennerin keksineen klarinetin 1700-luvun alussa. Väite on Helistön mukaan suurin piirtein tosi. J. C. Denner oli Saksan tunnetuimpia soitinrakentajia, joka kahden poikansa kanssa teki ja kehitti muun muassa pommereita, oboeita, fagotteja, nokkahuiluja ja klarinettien edeltäjiä. Tärkein ...

    Eräänä aamuna radiossa soi Jean Sibeliuksen V. A. Koskenniemen runoon säveltämä  "Koulutie". ”Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie. Kotiportilta kouluun asti minun askeleeni vie.” Tämä V. A. Koskenniemen koulutien kuvaus vuodelta 1924 on kuulemma kuin lukisi vanhaa Oulun karttaa. Ylioppilaaksi vuonna 1885 syntynyt runoilija kirjoitti Oulun Lyseosta 1903. Tämän jälkeen hän opiskeli Helsingin yliopistossa valmistuen maisteriksi vuonna 1907. Turun yliopistosta Koskenniemi sai professuurin vuonna 1921. Vuosina 1924–1932 hän toimi Turun yliopiston rehtorina. Muistan, että ensimmäisen kosketukseni ”Koulutie”-runoon oli jonkin Aku Ankan taskukirjan myötä, eikä suinkaan Sibeliuksen laulun tai runokirjan kautta. Sinänsä nerokas intertekstuaalinen viittaus Aku Ankan suomenkielisen version tekijöiltä. Muistan, että Aku Ankan tarinassa hahmot olivat todella kuin unessa tai ainakin poikkiteloin suhteessa koulunkäyntiin. Koskenniemen r...

  Meillä on kotona ollut monta vuosikymmentä Suuri toivelaulukirja 4. Sattumalta eräänä lokakuisena iltana huomasin tässä samaisessa toivelaulukirjassa Edith Sohlströmin (1870–1934) Elegian. En ollut koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota tähän kappaleeseen. Säveltäjä ja sävellys olivat minulle ennestään tuntemattomia. Sävellyksen esittelytekstissä sitä kuvaillaan toivelaulukirjassa porilaisen voimistelunopettajan ja musiikin harrastajan säveltämäksi pianokappaleeksi, jota on myöhemmin soitettu muun muassa sellosoolona. Ehkä tämä sellomaininta kiinnitti huomioni. Kirjoitin joitain vuosia sitten erään panimomestarin ja muusikon elämästä. Hänestä oli RUK:n kurssimatrikkelissa maininta, kuinka hän tenorisaksofonilla soitti eräässä esityksessä sellon stemmaa. Minua kiinnosti kokeilla soittaa tätä Sohlströmin Elegiaa sekä pianolla että tenorisaksofonilla. Teos löytyy myös vuonna 2003 julkaistusta suomalaista pianomusiikkia sisältävästä kokoelmasta. Kiinnostavaa on, että Sohlström o...

    Keväällä 1989 suoritin varusmiespalvelusta Porin Prikaatissa. Aina tilanteen salliessa kävin varusmieskuoron harjoituksissa. Veteraanipäivänä kuoromme esiintyi Porin Urheilutalolla. Kiinnitimme huomiota jossain pukuhuoneiden lähellä käytävällä astelleeseen vanhaan, ystävällisesti hymyilleeseen mieheen. Jälkeen päin olen ajatellut, että olisi pitänyt käydä esittäytymässä ja juttelemassa tuon miehen kanssa. Kun kuoromme oli esiintynyt, istuimme katsomoon seuraamaan muiden esityksiä. Jossain vaiheessa sitten tuo vanha ystävällisesti hymyillyt mies kuulutettiin lavalle. Nimikin hänelle löytyi: George de Godzinsky. Tuossa vaiheessa hän oli 74-vuotias. Ikä ei kuulunut hänen soitostaan, vaan tunsin, kuinka saimme kuulla jotain erityistä, parempaa soittoa. Olin aikaisemmin soitellut pianolla joitain hänen kappaleitaan, mutta tämän Urheilutalon konsertin jälkeen aloin ns. fanittaa Godzinskyä. Anne-Marie Franckin kirjassa ”Hymyillen: George de Godzinskyn elämä” kerrotaan, kuinka...