Klaneetti soikoon

 

Tämän kirjoituksen aiheena on kansanmusiikissa käytetty klarinetti. Soittimesta käytetään muun muassa Aleksis Kiven teoksissa myös kansanomaista nimitystä klaneetti. Tämän vuoksi olen ottanut kirjoitukseeni esimerkkejä Nummisuutareista sekä Seitsemästä veljeksestä. Muita käyttämiäni lähteitä ovat muun muassa Paavo Helistön klarinetin käyttöä suomalaisessa kansanmusiikissa koskeva tutkimus sekä ennen tätä teosta ilmestynyt klarinetisteja varten tehty kansansävelmien kokoelma.   

 

Klarinetin kehitysvaiheita

Helistön mukaan nykyisen klarinettimme syntyvaiheet ovat monessakin suhteessa epäselvät. Monissa tietokirjoissa esitetään nürnbergiläisen soitinrakentaja Johann Christoph Dennerin keksineen klarinetin 1700-luvun alussa. Väite on Helistön mukaan suurin piirtein tosi. J. C. Denner oli Saksan tunnetuimpia soitinrakentajia, joka kahden poikansa kanssa teki ja kehitti muun muassa pommereita, oboeita, fagotteja, nokkahuiluja ja klarinettien edeltäjiä. Tärkein näistä edeltäjistä oli soitin, josta Saksassakin käytettiin nimitystä chalumeau. Tämä instrumentti muistutti ulkonäöltään nokkahuilua, mutta suukappale oli samanlainen kuin nykyisessä klarinetissa. Soittimen sisäpuolen poraus oli klarinetin tapaan lieriönmuotoinen. Chalumeauta soitettiin vain alimmassa rekisterissä ja soitettavissa oleva ääniala oli vain puolitoista oktaavia.  Chalumeaun suurin ero klarinettiin verrattuna oli lehdykän asettaminen suukappaleen yläpuolelle vasten ylähuulta. Toinen ero chalumeaun ja klarinetin välillä oli ääniala, joka oli klarinetissa suurempi siihen lisätyn rekisteriläpän ansiosta. Klarinetin kehityksen alkuvaiheissa chalumeaulla soitettiin matalat sävelet ja klarinetilla soitettiin ylempiä ääniä. Klarinetin nimi tarkoittaa äänensä mukaisesti pientä trumpettia (clarino+etto). Klarinettien kehittymisen myötä chalumeaut jäivät käytöstä. Aluksi klarinetissa oli vain kaksi kosketinta. Klassismin ajan säveltäjä Mozart (1756-1791) piti klarinetin äänestä ja kirjoitti sille paljon musiikkia. Mozartin aikaan klarinetissa oli mahdollisesti kahdeksan sormireikää ja viisi kosketinta.

Klarinetin kehityksessä tapahtui suuri harppaus, kun vuonna 1821 venäläissyntyinen Ivan Mueller kehitti uudenlaisen läppämekanismin. Hän lisäsi koskettimistoon kalannahkaiset tyynyt, jotka aikaisempiin koneistoihin verrattuna ilmatiiviimpiä. Samalla koskettimien määrää voitiin lisätä. Klarinettiin saatiin yhteensä seitsemän sormenreikää ja kolmetoista kosketinta. Nyt klarinettia voitiin soittaa kaikissa sävellajeissa. Vuonna 1839 Hyacinth Klosé esitteli uudenlaisen klarinetin, jota oli mahdollista soittaa aikaisempaa yksinkertaisimmilla sormituksilla. Klosén inspiraationa toimi Theobald Boehmin huilulle luoma järjestelmä ja hän jopa nimesi sormitusjärjestelmän Boehmin mukaan. Boehm-järjestelmästä on sittemmin tullut standardi kaikkialla muualla paitsi Saksassa ja Itävallassa, joissa käytetään edelleen Mueller-klarinettiin pohjautuvia soittimia, joissa käytetään Oehler-järjestelmän sormituksia.    

 

Kansanmusiikin klarinetti kirjallisuudessa

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven tuotannossa on kiinnostavaa, kuinka hän tulee kertoneeksi teoksissaan omasta ajastaan ja asuinympäristöstään. Seitsemän veljestä -romaania pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Se ilmestyi keväällä 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjasto-sarjassa neljän vihon painoksena. Romaanijulkaisu ilmestyi vasta vuonna 1873.[1] Romaanin toisessa luvussa mainitaan muun muassa ”Kiikalan lasimies”, jolla on todennäköisesti viitattu maaseudulla kulkeneeseen Kiikalan Johannislundissa valmistettuja tuotteita myyneeseen kulkukauppiaaseen. Kiven vuonna 1864 kirjoittamassa näytelmässä Nummisuutarit kirjailija kuvaa omia kotiseutuaan Nurmijärveä.

Tämän kirjoituksen aiheen kannalta Nurmijärven tekee kiinnostavaksi se, että paikkakunnalla on soitettu klarinettia jo 1780-luvulta alkaen. Tämä johtui siellä majapaikkaansa pitäneistä Viaporin sotilassoittajista. Säveltäjä Bernhard Henrik Crusell sai Nurmijärvellä ensikosketuksensa klarinettiin ja 1800-luvun pelimannit olivat Kiven teosten klarinetistien Kissalan Aapelin ja kraatari Antreksen esikuvina. Seitsemässä veljeksessä klarinetin soittoa veljekset kuvaavat seuraavasti:

 

Eero: Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia.

Juhani: Ihanata!

Timo: Soi kuin pää-enkelin pasuuna.

Juhani: Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu. Ihanata!

Timo: Suuri lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä, tekee pii’oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko mies.

 

Suomalaisen kansanklarinetin vaiheita tutkineen Paavo Helistön mukaan klarinetinsoiton kansanomaisen käytön kannalta 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku ovat aikaa, josta on säilynyt erittäin vähän dokumentoitua aineistoa. Hän toteaa, että klarinetti nousi viulun rinnalle 1800-luvun alussa. Kun yksittäisen viulun ääni saattoi hukkua tanssin metelissä, ei klarinettia aivan pieni häly kätkenytkään alleen. Klarinetin ”kiljuvaan” tai ”kirkuvaan” ääneen viittaavat myös monet kirjalliset lähteet, kuten kuvaukset Nummisuutarien kraatari Antreksesta tai Kissalan Aapelista Seitsemässä veljeksessä. Nummisuutareissa olevan kuvauksen mukaan kraatarin ”klanetti pauhaa” hänen soittaessaan Porin-marssia. Todennäköisesti kansanpelimannien ohjelmistoon on 1800-luvulla kuulunut Porilaisten marssin mukaelmien soittaminen. Tähän viittaa Paavo Helistön toimittamasta kokoelmasta Klaneetti: kansansävelmiä klarinetilla löytyvä marssin mukaelma. Se on peräisin Sibelius-museon hallussa olevasta 1800-luvun alkupuolelle ajoitetusta kirjasta, josta on käytetty nimiä Notenbuch für Clarinette tai A. H. Sjöblomin nuottikirja.  

Helistön mukaan kansanmusiikissa käytettävän klarinetin äänen ei tule olla läpitunkeva ja ruma, mutta toisaalta sen pehmeyttä ei tule liioitella. Hän jatkaa aiheesta toteamalla, kuinka Eino Hänninen, Riskun pelimannin pitkäaikainen klarinetinsoittaja sanoo juuri oikeat sanat klarinetin äänestä.

 

Mielestäni klarinettia ei saanut soittaa räikyen eikä kiljuen. Klarinetin oli laulettava iloisesti, luriteltava huoletta ja joskus, kuin viuluja kiusoitellen hihkaistava kärkeen, esimerkiksi marsseissa tai polkissa.

 

Helistön mukaan kansanklarinetin kultakautena voidaan pitää vuosien 1850-1920 välistä ajanjaksoa. Tältä ajalta löytyy Forssan, Jokioisten, Someron ja Tammelan alueilta mainintoja useista kansanklarinetisteista. Klarinetti oli yleinen hääsoitin eteläisessä ja läntisessä Suomessa. Mitään varsinaista suurta loistokautta sillä ei kuitenkaan ollut. Klarinetti tunnettiin, mutta viulua se ei koskaan ylittänyt ainakaan lukumääräisesti. Monet 1800-luvun soittajat hallitsivat sekä viulun että klarinetin. Helistö toteaa, että joitakin harvoja tietoja on kahden klarinettipelimannin yhteisistä hääsoitoista, tosin toinen heistä on saattanut soittaa välillä viulua. Forssan seudulta on peräisin toteamus, että viulun virittäminen yhteen klarinetin kanssa tuotti vaikeuksia.    

Helistön mukaan suomalaiset pelimannit pyrkivät hankkimaan itselleen tavalla tai toisella ns. Dennerin klarinetin tai käsistään taitavan kansamiehen tekemän kopion siitä. Nuoret pelimannit saattoivat vielä tyytyä puhaltamaan mäntypilliä, mutta taitojen karttuessa ja soittoympäristön muuttuessa vaativammaksi hänen piti saada soitettavakseen parempi soitin.

Klarinetin Suomeen tulon jälkeen sotilassoittajat olivat kansanpelimanneille lähes ainoat mahdolliset vaikutteiden antajat siitä, miten soitinta soitettiin ja millainen soittimen tulisi olla. Sotilaan loppuunsoittama pilli kelpasi rakentajalle malliksi. Siitä sai kopioitua mittasuhteet, sormireikien paikat ja läppien muodot. Viisiläppäisen klarinetin valmistaminen oli helpompaa kuin viulun. Teknisiä ongelmia toki oli. Läpät, jouset, läppien akselit ja läppien kiinnitys, mutta mallia sai ammattirakentajan valmistamasta soittimesta.  

 

Puuseppämestari Carl Malinin kirje Adolf Lindebergille

Isoäitini isoisän Adolf Lindebergin ystäviin kuului Mustialan maanviljelysopiston ensimmäinen puuseppämestari Carl Malin. Puuseppämestarin (verkmästare) tehtäviin kuului voutioppilaiden ja puuseppäoppilaiden ohjaaminen maanviljelystyövälineiden valmistuksessa. Sen lisäksi hän huolehti opiston oman kaluston ja myytävien maanviljelystyövälineiden puutöistä. Puuseppämestari osallistui usein rakennustöihinkin. Tuorlahden kirjoittamassa Mustialan satavuotishistoriassa kerrotaan, että Carl Malin osasi tehdä myös maalarin ja muurarin töitä. Lisäksi hän konstruoi myös puimakoneen. Malin toimi puuseppämestarin tehtävässä vuodesta 1840 aina vuonna 1848 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Carl Malinin Adolf Lindebergille kirjoittamia kirjeitä on säilynyt kolme kappaletta. Ensimmäinen niistä on kirjoitettu vuoden 1846 heinäkuussa. Tuolloin Lindeberg on asunut Liesjärven Joensuun uudistalon Jussilan torpassa.[2] 

 

Maanviljelys opistosta se 4as päivä Heinä kusa 1846.

Hyvä ystävä Lindeberg

muutamalla radilla saan minä teitä tervehtää ja tietä anda että minä voin hyvin jumalan kitos ja toivotan teitillen sittä samaa ja minä pyydän jos mahdollinen olis että lainaisitte Glarinetine minullen. Minun veljeni poika pyytää minua tekeen hänellen b. Glarinetin niin minä pyytäsin että te lähetäsitte sen minulen jos jollagin lailla saisiten kulkeen

Ei mitään muuta van paljon terveisiä ja voikaa hyvin

toivotan minä teidän ystävänne

Carl Malin

 

Valitettavasti käytettävissä olevista lähteistä ei käy ilmi minkälaisesta Lindebergin ja Malinin välisessä kirjeenvaihdossa mainitussa soittimesta on kyse. Kyseessä on voinut olla kenties kaksi- tai kolmiläppäinen soitin. Nykyisin eniten käytetty Böhmin klarinetti patentoitiin Ranskassa vuonna 1844, joten tuskin ainakaan tästä soittimesta on ollut kyse. Meidän on helppo uskoa, että puuseppämestari Carl Malin olisi ollut näitä edellä mainittuja taitavia rakentajia, joille klarinetin valmistaminen mallia apunaan käyttäen ei tuottanut vaikeuksia. Valitettavasti käytettävissä olevista lähteistä ei käy ilmi, lainasiko Lindeberg klarinettinsa Malinille ja valmistiko tämä veljenpojalleen oman soittimen. Muissa Malinin Lindebergille lähettämissä kirjeissä ei käsitellä klarinettia.  

 

Kansanpelimannien klarinetteja Lounais-Hämeen museon kokoelmissa

Mikäli vanhat kansanklarinetistien käyttämät soittimet kiinnostavat, niin Forssan Lounais-Hämeen museon kokoelmista löytyy kaksi varsin mielenkiintoista klarinettia. Ensimmäinen niistä, soitin nro. 1574, on kuulunut Tammelan Susikkaan kylästä kotoisin olleelle hääpelimanni Vesterille. Soittimen on lahjoittanut museoon maanviljelijä Kalle Kaleva vuonna 1930. Tämä klarinetti on tehdastekoinen. Siinä on kuusi läppää ja se on c-vireinen. Suukappale on vanhaa, kapeaa mallia, pituudeltaan 5,7 cm. Putken pituus ilman suukappaletta on 52 cm. Toinen klarinetti, nro. 3641 on kuulunut Väinö Aarniolle (1877-1943). Se on myös mustasta puusta valmistettu ja c-vireinen. Malliltaan se on saksalaista tyyppiä. Soitin on valmistettu Erfurtissa ja merkiltään C. Kruspe.  Soittimen omistanutta Väinö Aarniota Helistö kuvaa itseoppineeksi, monipuoliseksi kansanmuusikoksi, joka soitti sekä viulua että klarinettia. Aarnio on yksi niitä harvoja kansanklarinetisteja, joiden soitosta on tallenteita SKS:n ja Tampereen yliopiston kokoelmissa.

 '

 

 Lähteet:

Kirjallisuus

Haavisto, Juhani: Adolf Lindeberg – Portaan tietäjä. Artikkeli teoksessa Toivo Vuorela & Matti Aaltonen (toim.) Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys. Vuosikirja 46 – 1977. Forssan Kirjapaino OY: Forssa 1977. Sivut 57–70.

Helistö, Paavo (toim.): KLANEETTI – kansansävelmiä klarinetilla- Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 17. Kansanmusiikki-instituutti: Kaustinen 1985.

Helistö, Paavo: KLANEETTI: Suomalaisen kansanklarinetin vaiheita. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 27. Kansanmusiikki-instituutti: Kaustinen1988.

Kivi, Aleksis: Nummisuutarit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 1999.

Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä. 7. painos. Gummerus: Helsinki 2007.

Tuorlahti, V: Mustiala 1840-1940. 100 vuotta maatalousopetusta. Forssan Kirjapaino: Forssa 1943.

 

Arkistolähteet

Puuseppämestari Carl Malinin kirje Adolf Lindebergille 4. heinäkuuta 1846.

Adolf Lindbergin kokoelma. Inga Anttilan museolle luovuttama aineisto. Forssan museo.

---

[1] Teosta pidetään suomalaisen kirjallisuuden ja realistisen kansankuvauksen tienraivaajana. Kivi aloitti teoksen kirjoittamisen 1860-luvun alkuvuosina ja kirjoitti sen ainakin kolmeen kertaan. Tiettävästi yhtään käsikirjoitusta ei ole säilynyt. Seitsemän veljestä oli ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneita, mutta ei yksiselitteisesti ensimmäinen, sillä Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset alkoi ilmestyä jatkokertomuksena jo aiemmin. Mikäli Seitsemässä veljeksessä käytetty kieli tuntuu lukijasta vanhentuneelta ja käsittämättömältä, kannattaa tutustua Juha Hurmeen 2021 tekemään ”suomennokseen”.

 [2] Tuorlahti 1943, 77; Haavisto 1977, 64; FMIA10.