Lauluja labyrintistä

 

Tänä vuonna YLE on lähettänyt uusintana mainion brittisarjan Nuori Morse (Endeavour). Sarjan parasta antia ovat viittaukset Antiikin Kreikan ja Rooman kulttuureihin, Iso-Britannian historiaan sekä musiikkiin.  Eräässä jaksossa nuorta Morsea kaulitaan ja käännetään kuin cream crackereitä takavuosien televisiomainoksessa. Vaikka Shaun Evansin esittämällä sankarilla oli jo kuhmu päässä hän vielä puolitajuttomana keksi kassakaapin tunnusluvun viittaavan vuosiin 1558–1603, jolloin kuningatar Elisabeth I oli Englannin ja Irlannin hallitsija. Brittein saarten poliittinen historia keskiajalta Napoleonin sotien kautta aina näihin päiviin asti on itselleni tutumpaa kuin Elisabeth I:n ajan musiikki. Oma musiikillinen ymmärrykseni vanhasta taidemusiikista on pohjautunut hyvin pitkälle Pohjoismaihin ja saksankieliselle alueelle. Brittein saaret ovat pitkään olleet minulle jonkinlainen Tabula rasa. Onneksi ihmisen on mahdollista omaksua uusia vaikutteita, jos siihen vain on halua.

Lokakuussa 2006 ilmestynyt Songs from the Labyrinth on brittiläisen laulaja-lauluntekijän Stingin kahdeksas studioalbumi. Albumi on syntynyt yhteistyössä bosnialaisen luutistin Edin Karamazovin kanssa. Albumilla on musiikkia myöhäisrenessanssin säveltäjältä, laulajalta ja luuttua soittaneelta John Dowlandilta (1563–1626) sekä yksi laulu Have You Seen the Bright Lily Grow Dowlandin aikalaiselta säveltäjä ja luutunsoittaja Robert Johnsonilta (1583–1633).  

Vuonna 2007 ilmestyi Wise Publicationsin julkaisema nuottivihko, jolla on sama nimi kuin Stingin levyllä. Laulut ovat nuotinnettuja ja tabulatuuriversioina. Mukana on myös sointumerkit. En tunne luuttua soittimena, mutta ilmeisesti sillä on ollut vaikutusta siihen, että monet nuottivihon lauluista pitää soittaa joko erikoisvirityksillä ja / tai capon kanssa. Osassa lauluista matalampi e-kieli viritetään koko sävelaskel alaspäin ja osassa kaikki kielet lasketaan puolella sävelaskeleella.

Olen vuosien varrella yrittänyt oppia kuuntelemaan Stingin Songs from the Labyrinth -levyä, mutta yrityksistä huolimatta en jaksa innostua hänen lauluäänestään ainakaan myöhäisrenessanssin musiikin kohdalla. Stingin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ansiostaan innostuin hankkimaan tietoa John Dowlandin ja tämän Robert Johsonin tuotannosta. Johnsonin kohdalla on mahdollista, että tietoa etsiessään hänet voi sekoittaa joko skottilaiseen vuosina 1470–1554 eläneeseen Robert Johnsoniin tai yhdysvaltalaiseen 1900-luvulla eläneeseen bluesmuusikko Robert Johnsoniin. Tämä ei ole edes vitsi, sillä olen kohdannut tilanteita, joissa kanssaihmisten käsitykset eri aikakausien musiikkityyleistä ovat osoittautuneet sangen hatariksi.

Varsinaisia suosikkeja Dowlandin ja Johnsonin tuotannosta minulle ei ole vielä ehtinyt tulla, sillä matka on vielä kesken. Kehotan myös molempia lukijoitani lähtemään tutustumismatkalle brittiläisten renessanssisäveltäjien maailmaan.