Tapaus Aerila

 

Yleisradion musiikkiosaston pitkäaikainen johtaja ja musiikkijournalisti Paavo Helistö kirjoitti 2000-luvun alussa klarinettitaiteilija Kusti Aerilan elämäkerran. Helistö oli itsekin klarinetisti ja elämäkertaa lukiessa huomaa hyvin, kuinka kirjan kohdehenkilön elämänvaiheiden käsittely on ollut selvästi mieluisa tehtävä. Kirjan lukijalle osoitetuissa alkusanoissa hän toteaa seuraavasti:

Aerilan ura oli poikkeuksellinen. Hän oli Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterin, myöhemmän Helsingin kaupunginorkesterin ensimmäinen suomalaissyntyinen puupuhaltimien äänenjohtaja – ennen häntä nämä tehtävät olivat ulkomaalaisten, pääasiassa saksalaisten muusikoiden hallussa. Hän laati ensimmäisen suomalaisen klarinettikoulun 1907; seuraavat ilmestyivät vasta vuosina 1972 ja 2004. Aerilan oppijakso palveli vuosikymmenten ajan suomalaisten klarinetistien opiskeluvälineenä. Vielä 1982 siitä julkaistiin 16. painos. Aerilan klarinettioppilaiden määrä liikkuu sadoissa. Häntä voidaan pitää aikamme suomalaisen klarinetinsoiton isoisähahmona.

Helistö mainitsee alkusanoissa myös, kuinka Aerilan elämäkerran kirjoittaminen sai alkunsa ja miten hän sai kirjoitustyötä varten käyttöönsä Aerilan ja hänen sukunsa monipuolisen kirje- ja dokumenttikokoelman.

Turun yliopiston musiikin kulttuurihistorian dosentti Jukka Sarjala toteaa mainiossa kirjassaan Miten tutkia musiikin historiaa?, kuinka biografinen tutkimus on ollut 1800-luvun jälkipuolelta alkaen keskeinen osa musiikinhistoriankirjoitusta. Sarjalan mukaan elämäkertojen yleistajuisuus ja niiden lukijoille tarjoutuva mahdollisuus seurata kohdehenkilön vaiheita tai peräti samastua niihin on taannut biografioille pysyvän suosion. Tosin samasta syystä akateemisessa maailmassa niitä on pidetty jokseenkin epätieteellisinä.

Sarjala näkee biografisen tutkimuksen kohteena olevan henkilön vain yhtenä lukemattomista ihmiskohtaloista. Tältä pohjalta arvioituna yksittäisen ihmisen elämä kaikissa suhteissa erotu muiden aikalaisten elämästä. Kuitenkin Sarjala toteaa elämäkerran ainutlaatuisena, sillä yksilölliset teokset ja maineteot tuodaan esille. Hän huomauttaa, kuinka biografisella tutkimuksella on joskus taipumusta pyhittää kohdehenkilönsä elämä ja teot. Musiikinhistorian kanonisoitujen säveltäjien kohdalla ei Sarjalan mielestä kuitenkaan mitään erityistä pyhittämistä tarvita. Parhaimmillaan kohdehenkilön vaiheisiin tutustuminen avaa hänen persoonansa ja tekojensa kautta näkymiä mielenkiintoiseen toimintaympäristöön. Sarjalalle biografian päähenkilö on kuin kamera menneisyyteen. Mitä saamme nähdä kohdehenkilön kautta, riippuu viime kädessä näkökulmasta.

Helistön Aerilasta kirjoittamasta biografiasta avautuu monipuolisia näkymiä 1900-luvun alun suomalaisesta musiikkielämästä. Saamme huomata, kuinka Aerilalla oli monia ammatillisia rooleja: orkesterimuusikkona, soitonopettajana ja nuotinkirjoittajana. Helistön mukaan nuotinkirjoittaja ei ole pelkkä inhimillinen kopiokone, vaan parhaimmillaan pitkälle kehittynyt ammattilainen. Nuotinkirjoittajaa tarvitaan siirtämään säveltäjän joskus hyvinkin epäselvät käsikirjoitukset luettavaan ja soitettavaan muotoon. Häntä tarvitaan myös kirjoittamaan partituurin eri soitinten stemmoja esityskelpoiseen asuun. Nuotinkirjoittaja oli ennen tietokoneiden aikaa se ammattilainen, joka joutui tarkistamaan ja korjaamaan säveltäjän tekemiä virheitä. Filharmonisen Seuran orkesterin lisäksi ainakin säveltäjät Erkki Melartin ja Jean Sibelius tarvitsivat Aerilan kaunista ja huolellista käsialaa nuottien kirjoittamisessa.

Paavo Helistön Kusti Aerilasta kirjoittama kirja ilmestyi vuonna 2005. Muistan lukeneeni sen tuoreeltaan. Olin tuolloin musiikkikirjastonhoitajana Lahden konservatoriossa. Konservatorion nuotistoon kuului huomattava määrä tammikuussa 1894 perustetun Viipurin Musiikin Ystävien ja Viipurin Musiikkiopiston kokoelmiin kuuluneita nuotteja. Hämmästykseni oli melkoinen, kun löysin silloiselta työpaikaltani Kusti Aerilan kirjoittamia stemmoja. Sain sittemmin Paavo Helistöltä sähköpostia ja vastauksen kysymykseeni signeerauksen aitoudesta. Oli aito. Avoimeksi ja ehkä ikuisesti vastausta vaille jäävä kysymys kuuluu, miten paljon Suomessa 1900-luvun alussa toimineet orkesterit lainasivat toisiltaan nuotteja esityksiään varten? Toinen tässä näkyvistä kuvista antaa asiasta ainakin jotain viitteitä.

 

 

Otteita Armas Järnefeltin Immi Hellénin kristillisaiheiseen näytelmään ”Luvattu maa” säveltämästä musiikista. Lahden konservatorion kirjasto.

 

 

 Lähteet:

Helistö, Paavo: Aerila: Kajanuksen klarinetisti. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja KIJ 58. Kansanmusiikki-instituutti: Kaustinen 2005.

Sarjala, Jukka: Miten tutkia musiikin historiaa? Johdatus näkökulmiin ja menetelmiin. Tietolipas 188.Suomen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2002.

Tuomisalo, Olli-Pekka: Varhaiset sinfoniaorkesterimme. Aviador: Helsinki 2025.