Musiikin läsnäolo Daniel Katzin tuotannossa

 

Kirjailija Daniel Katzin tuotanto on kuulunut mielilukemistooni 1990-luvun alusta. Kuuntelin hänen esikoisromaaninsa Kun isoisä Suomeen hiihti äänikirjana c-kaseteilta. Lukijana oli Kauko Helovirta. Jo ensimmäisen kasetin kuuntelun aikana tajusin, että tämä on nyt menoa. Sittemmin olen lukenut esikoisromaanin moneen kertaan suomeksi ja myös muilla kielillä. Otan tässä kirjoituksessa esille hänen kahdesta kirjastaan esimerkkejä siitä, kuinka musiikilliset elementit ovat osa kerrontaa.

 Wikipedian mukaan Katzin vuonna 1969 ilmestynyt esikoisromaani kuvaa humoristisesti hänen juutalaisen sukunsa historiaa ja myös Suomen historian vaiheita 1900-luvulla. Romaanissa kuvataan muun muassa tsaarinarmeijan aliupseerin, kornetisti isoisä Bennon osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. 

Suomen suuriruhtinaskunta säästyi tältä sodalta, lukuunottamatta muutamia vähemmistöryhmiä, niiden joukossa Suomen juutalaiset miehet, joista useimmat olivat tai olivat olleet tsaarinarmeijan palveluksessa ja jotka olivat Venäjän kansalaisia… tosin vain siitä syystä, että Suomen eduskunta ei huolinut heitä Suomen kansalaisiksi.

Katzin kirjojen henkilöiden sanotaan suunnittelevan suuria, mutta lopulta he saattavat tehdä kokonaan toisin kuin ovat alun perin suunnitelleet ja tietyllä tavalla joutokäynti hallitsee heidän elämäänsä. Esimerkki tällaisesta ennalta-arvaamattomasta tilanteesta tulee Helsingin rautatieasemalla, jossa isoisä Benno heitti jäähyväisiä isoäidille ja kolmelle lapselleen. Isoisä ottaa repustaan kornettinsa ja ryhtyy kokeilemaan soitinta, jonka isoäiti Wera on pakannut matkatavaroiden joukkoon.

Muutama tuskainen ääni putosi asemasillalle, mutta sitten ääniin tuli väriä ja täyteläisyyttä, ne paisuivat ja alkoivat kohota… Benno puhalsi innoisaan fanfaarin. Upseerit toisella puolella asemaa luulivat sitä lähtömerkiksi ja alkoivat hätäillen koota plutooniaan. Sekavat komentohuudot kaikuivat laiturilta laiturille, miehet etsivät ja törmäilivät sinne tänne, äidit ja vaimot riippuivat heidän kaulassaan kiinni, ja miesten kiroiluun sekoittui lasten ja naisten itkua ja hevosen hirnuntaa. -Seis… seis … älkää hätäilkö … en minä tätä tarkoittanut, huusi Benno huomatessaan erehdyksensä ja yritti pysäyttää pari korpraalia, mutta nämä sysäsivät hänet syrjään ja samalla alkoi soittokunta soittaa Keisarivalssia, ja Benno, joka oli kumartunut suutelemaan nuorinta tytärtään Tanjaa temmattiin pois kornetti kädessään ja nostettiin juuri liikkeelle lähtevän junan viimeisen vaunun askelmille. – Reppuni, reppuni, huusi Benno, - Wera, jumalauta, älä töllistele… reppu tänne!... Wera tempaisi repun maasta ja juoksi viimeisen vaunun kiinni ja onnistui heittämään repun Bennoa kohti, joka tarttui siihen kaksin käsin pudottaen samalla kornettinsa laiturille. Wera poimi sen maasta ja alkoi automaattisesti puhdistaa sitä hameenhelmallaan. Samalla hän katseli etääntyvää junaa ja Bennon julmistunutta päätä, joka pieneni pienenemistään. Weralle kohosi kyyneleet silmiin. Hän pudisti päätään ja huokasi. -Herra Jumala sitä miestä… Benno oli matkalla kohti maailmansodan veristä itärintamaa. Hän, pieni mies.

 

Vastaavanlaisen tilanteen isoisä Benno järjestää myöhemmin itärintamalla Galitsiassa. Hän onnistuu ostamaan itselleen rikkinäisen kornetin, jonka järvenpääläinen peltiseppä kunnostaa hänelle. Benno kokeilee soitinta ja sen seurauksena venäläinen sotaväki lähtee hyökkäämään itävaltalaisia vastaan. Käsittääkseni Daniel Katz on saanut esikoisromaaniinsa aineksia omalta isoisältään, joka palveli tsaarinarmeijan soittokunnassa.

Katzin esikoiromaani piikittelee hyväntahtoisesti sekä suomenjuutalaista vähemmistöä että suomalaisen yhteiskunnan heikkouksia. Teoksen julkaisu 1960-luvulla osui samaan ajankohtaan Amerikan juutalaiskirjallisuuden kanssa.[1] Samoin kuin yhdysvaltalaisten kirjailijakollegoidensa, myös Katzin lähtökohta vähemmistöön kuuluvana suomalaisena on antanut hänelle mahdollisuuden suomalaisen todellisuuden irtonaisempaan ja objektiivisempaan tarkkailuun.

Wikipedian mukaan fabulointi, fantasia ja absurdin vaistoaminen ovat Daniel Katzin kirjojen tärkeimpiä piirteitä. Äkkiarvaamattomat juonenkäänteet ja villi mielikuvitus sekä hirtehishuumori ovat tyypillisiä hänen kaikille teoksilleen. Katzin esikoisromaania luonnehditaan poskettomaksi sukukronikaksi.

Esikoisromaanin lisäksi Daniel Katzin muussakin tuotannossa musiikki ja erilaiset soittimet ovat mukana merkittävällä tavalla. Kokoelmassa Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita on novelli ”Nagani”. Se on kertomus itsemurhan tehneestä kirjailijasta Attila Kufista. Hautajaisten tunnelmaa Katz maalaislee seuraavasti:

Saattojoukon lävitse tunkeutui posket pullottaen tiukkaan muodostelmaan ahtautunut puhallinsekstetti. Attilan kamuja kaikki, pillipiiparit ja torventöräyttäjät. Sekstetti eteni hitain monijalkaisin askelin haudan eteen ja pysähtyi. Hetikohta hienoisessa epävireessä alkanut balkanilaistyylinen surumarssi alkoi saada ryhtiä ja selkeyttä. Rosoinen, sydäntäraastava soitto toi kyyneleet silmiin niillekin, jotka eivät hautajaisissa itkeneet piruuttaankaan. Soittajat päättivät romanialaisen doinan pitkään särkyvään sointuun. Sen päätyttyä he salaa pyyhkivät silmänsä takinhihoihin.

Kukkalaitteiden laskun jälkeen Katz tarjoaa vielä pari mehukasta kuvausta musiikin roolista hautajaisissa.

Kun Attila Kufista oli näin jätetty jäähyväiset, puhallinkuusikko viritti tunnelman valoisaan duuriin, hautausmaan portille käveltiin puhaltajien takana keinuvan, Sisään Marssiviin Pyhimyksiin viittaavan dicxieland-sävelmän tahdissa.

Puhallinkuusikon kappalevalinnat enteilevät riehakasta muistotilaisuutta. Pidän tätä hyvin todenmukaisena kuvauksena. sillä esimerkiksi kymenlaaksolaisten hautajaisten muistotilaisuudessa tunnelma saattaa olla hilpeämpi kuin varsinaissuomalaisissa häissä.

Jäljelle jääneen saattojoukon mukana minäkin talsin maantiellä karnevaalisamban tahdissa kolmen kilometrin matkan kalmistosta Attilan kotitaloon. Samban nimi oli ”Viitsisitkö kertoa eukolleni, että tänään jalkani eivät löydä kotiin”. Se oli viisikymmentä vuotta aikaisemmin voittanut ensimmäisen palkinnon Rio de Janeiron karnevaalien sävellyskilvassa. Tämän kertoi minulle myöhemmin puhallinkuusikon johtaja, käyrätorven soittaja Törmänen, Attilan ystävä. Samba oli ollut voittoisa lähinnä siksi, että sen esittäjä oli ollut Brasilian itsevaltaisen presidentin Getulio Vargasin rakastajatar. Saman voitokkaana vuonna Vargasia vastaan päätettiin nostaa virkasyyte, armeija uhkasi vallankaappauksella, inflaatio laukkasi, presidentti kuunteli radiostaan voittoisaa sambaa ja teki itsemurhan ampumalla itseään rintaan. Hänen ruumiinsa vierestä löytyi kirje. Se alkoi näin: ”Poistun nyt elämästäni ottaakseni askeleen Historiaan.”

Kas näin. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Daniel Katzin tuotantoon, ellei hän ole jo ennestään tuttu.

---

[1] Esimerkiksi Philip Roth, Bernard Malamud ja Saul Bellow.