Kohtaamisia Ole Halénin kanssa

 

Tämän kirjoituksen aiheena on Mr. Kitara eli Ole Halén (1944-2013). Tutustuin Oleen, kun olin töissä Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla. Hyvin nopeasti minulle tuli selväksi, että tämä nuotteja ja DVD-levyjä myymään tullut mies oli enemmän kuin myyntimies. Toisaalta hyvät jutut käyvät aina kaupaksi ja niitähän Olella riitti. Myyntimiehen rooli oli toki yksi puoli Olen persoonaa. Muusikkous oli toinen puoli, jos ihmistä pitää ahtaasti määritellä hänen työrooliensa puitteissa. Sain innoituksen tämän kirjoituksen tekemiseen, kun löysin Olesta vanhan valokuvan, jossa hän soittaa rakennussarjasta tekemääni Stratocaster-kopiota. Kuva on otettu keväällä 2011. Olin käymässä Olen kotona Sipoossa. Olin käynyt hänen luonaan kerran aikaisemminkin syksyllä 2010, kun Heikki Poroila teki Intervalliin Olesta haastattelun. Lähdin Heikille mukaan autokuskiksi. Linkki tähän haastatteluun löytyy tämän kirjoituksen lopusta.

Kirjastojen kokoelmien kannalta Ole Halén oli vastuunsa tuntenut kauppias. Hänellä oli näkemystä siitä mitä kokoelmiin kannatti hankkia, eli minkälaiset teokset lähtisivät lainaan. Toisaalta Olella oli tarjota myös yllätyksiä, joita voisi ainakin kokeilla, jos asiakkaat olisivat niistä kiinnostuneita. Yleensä kiinnostusta löytyi. Oman soittimensa kitaran lisäksi Ole kyllä tunsi muutakin musiikkia laajasti. Joskus saatoin ihmetellä jonkin nuotin korkeaa hintaa. Tällöin Ole asettui hetkeksi ostajan puolelle pöytää todeten:

 

Joo, mä itsekin vähän ihmettelin, että miten ne pitää tuossa noin korkeaa hintaa.

 

Ilmeisesti Ole tarkoitti ”niillä” yhdysvaltalaisia musiikkikustantajia, joiden tuotteiden edustuksen yksinoikeus hänellä oli ja joita hän kirjastoille suoraan myi. Ymmärsin rivien välistä, että tämä yksinoikeus myös närästi osaa suurempia suomalaistoimijoita, jotka mielellään olisivat ottaneet samat tuotteet edustettavakseen. Nuottien ja muiden musiikkikirjastoihin hankittavien tuotteiden ostajan näkökulmasta Olen kaltainen myyjä oli ihan jotain muuta, kuin kasvottoman ja tylsän verkkokaupan hankintaportaalin käyttäminen. Oikeastaan Olen kohtaaminen aineiston valintahetkellä oli aina elämys, koska siinä yhdistyi kokemus ja näkemys. Ihmisenä hän oli helposti lähestyttävä. Hyväntuulisuus oli tarttuvaa. Ole sai ihmiset innostumaan erilaisista aiheista. Esimerkiksi, kun hän kertoi Euroopan matkoillaan arkistoista, kirjastoista ja museoista löytämistään kitaralle ja luutulle kirjoitetuista teoksista. Ymmärtääkseni hänen tavoitteenaan oli tehdä näistä löydöistä omia sovituksia julkaistavaksi. Valitettavasti tämä työ jäi kesken, kun paha tauti vei miehen ennenaikaisesti. Kun näin Olen viimeisen kerran hän piti lakkia päässään. Sädehoito oli vienyt hiukset, mutta ei hyväntuulisuutta.      

Omien havaintojeni mukaan Ole Halén ei arvottanut musiikkia sen mukaan, oliko kyse klassisesta tai jostain muusta. Tämä puoli tulee oikeastaan hyvin esille hänen Heikki Poroilalle antamassaan haastattelussa.

Chet Atkins on ollut mulle esikuva siistin soittotekniikan ja omaperäisen hallinnan mestarina. Se ei ole pelkkää nuottien hallintaa, vaan musiikki tulee selkäytimestä ja sen kuulee. Se on se mihin itsekin haluaisin päästä. Improvisoin itsekin mielelläni, vaikka soitan tuttuja kappaleita. Toisaalta arvostan suuresti klassisten kitaristien hienoja sovituksia ja eteläamerikkalaista kitaramusiikkia, joka on saanut paljon vaikutteita eurooppalaisesta taidemusiikista. Siinähän on usein paljon romantiikan vaikutteita, Chopinia ja muuta, mutta sitten on se oma rytmiikka, joka tekee musiikista omalaatuista. Renessanssin ajan musiikki on minulle enemmän improvisaatiota kuin nuotinlukua, John Dowland on aika lähellä bluesia. Sen ajan musiikki perustuu soittamisen ilolle.

 

Lisää Ole Halénin ajatuksia löydät Heikki Poroilan tekemästä haastattelusta. Alla linkki tuohon haastatteluun.  

https://www.musiikkikirjastot.fi/app/uploads/2021/10/Intervalli_2010_4_3.pdf