Musiikkikirjastoista

 

Säveltäjä Seppo Nummi (1932-81) kuuluu suomalaisen musiikkielämän tärkeimpiin vaikuttajiin. Pian ylioppilaaksi tulon jälkeen hän pääsi kirjastoharjoittelijaksi Helsingin Käpylän kirjastoon. Saksalaisten esikuvien mukaan hän alkoi kehitellä ajatusta suomalaisista musiikkikirjastoista. Nummella oli jopa arkkitehtonisia visioita siitä, millaisiksi musiikkikirjastot tulisi suunnitella. Kalevi Ahon mukaan Nummi kertoi ajatuksistaan Aarne Erville, joka alkoi suunnitella Töölön kirjastoa. Musiikkikirjastoon eivät kuuluneet ainoastaan äänilevy- ja musiikkikirjaskokoelmat, vaan kirjastoissa tuli olla asiakkaille tarjolla esitelmin alustettuja kirjastokonserttisarjoja, joissa musiikki soi joko äänitteiltä tai elävinä esityksinä. Nummen ajatusten mukaan, jos kirjastossa ei ole erillistä musiikkikokoelmaa tai osastoa, ei voisi käyttää edes kirjaston nimeä. Nummi perusti Erkki Länsiön kanssa Musiikkikirjastoseuran vuonna 1954. Vuosina 1956-61 hän toimi Sibelius-Akatemian kirjastonhoitajana.

Osa varttuneemmista kirjaston käyttäjistä saattaa vielä muistaa ajan, jolloin yleisistä kirjastoista ei saanut vielä lainata äänilevyjä kotiin. Kun lainaaminen tuli 1980-luvulla mahdolliseksi, äänitteiden lainaaminen toimi kirjastoille sisäänheittotuotteina. Tähän seikkaan viittasi usein myös kollegani Heikki Poroila Tikkurilan musiikkiosastolta. Samaan hengenvetoon hän jatkoi, että siinä vaiheessa, kun levyjen lainaaminen ei enää näkynyt merkittävästi lainausluvuissa, osa kirjastojen johtajista oli valmis leikkaamaan musiikkikirjastotoimintaan myönnetyistä määrärahoista. Valitettavasti itsellänikin on tästä kokemusta siltä ajalta, kun olin töissä Tikkurilassa. Väheksyvästä suhtautumisesta ja kollegoiden ajoittain peitellystä, ajoittain avoimen vihamielisestä suhtautumisesta musiikkikirjastotoimintaan voisi kirjoittaa pitempäänkin. Merkittävämpää on kuitenkin se, miten asiakkaat kokevat heille tarjottavat musiikkikirjastopalvelut.

Kun tulin Tikkurilan kirjaston musiikkiosaston esihenkilöksi, edeltäjäni Heikki Poroila siirtyi Tikkurilan kellariin hoitamaan Musiikkivarastoa, jonka ylläpitoon tarvitut varat tulivat Opetusministeriöltä. Astuin isoihin saappaisiin Lahden konservatorion kirjastosta. Miten hyvin onnistuin nuo saappaat edeltäjäni jälkeen täyttämään, on muiden arvioitava. Tuota asetelmaa kuvastaa hyvin sanonta, että suurten tammien alla ei pistokkaita kasva. Oli toki tiettyjä juttuja, joita Tikkurilassa ei aikaisemmin ollut tehty. Parhaimmillaan kirjastotyössä pääsee olemaan apuna, kun ihmisillä tapahtuu omassa elämässä isoja asioita. Musiikkikirjastotyössä pääsee muun muassa antamaan asiakkaille vinkkejä, millaista musiikkia voisi valita esimerkiksi ristiäisiin, häihin tai hautajaisiin. Nämä ovat hyvin herkkiä tilanteita asiakkaille, joten hyvät neuvot olivat tarpeen. Monesti tutut ammattimuusikot antoivat hienoja vinkkejä, kun mietin noita asiakkaiden esittämiä toiveita. Kun oma tietämys loppuu, on hyvä tietää keneltä kysyä. Tämä pätee myös kirjastoaineiston hankintoihin. Asiakkaat ovat monesti myös todella hyviä asiantuntijoita. Heiltä tuleekin hyviä hankintaehdotuksia.

Liitän tämän kirjoituksen yhteyteen kuvan tilanteesta, jota voi pitää tyytyväisten asiakkaiden kiitoksena palvelua kohtaan. Kun Tikkurilan kirjasto täytti 25 vuotta, merkkivuotta juhlistettiin erilaisin yleisötapahtumin. Musiikkiosaston pitkäaikainen asiakas toi paikalle oman bändinsä soittamaan. Kysyin, millainen palkkio olisi heille kohtuullinen. Pullakahvit riittivät. Kirjaston johdolta ei herunut rahaa kahvitusta varten, joten vein soittajat kirjaston kahvilaan ja pyysin heitä valitsemaan, mitä halusivat ottaa. Kun soittajat tajusivat, että kahvitus olisi mennyt minun piikkiini, he ilmoittivat tyytyvänsä pelkkään kahviin ilman särvintä. Ei olisi ollut isosta summasta kyse, mutta soittajat osoittivat myötätuntoa.  

Tikkurilan kirjastoa ja Salon pääkirjastoa yhdistää se, että molemmissa rakennuksissa on myös paikallisen musiikkiopiston toimintaa. Monesti opettajat tuovat lukuvuosien alussa oppilaansa tutustumaan kirjaston kokoelmaan näyttämällä melkein kädestä pitäen, mistä löytyy opintojen kannalta sopivaa laulettavaa ja soitettavaa. Pienimpien oppilaiden vanhemmille kirjastot ovat hyviä paikkoja odottaa lasten soittotuntien aikana. Musiikkikirjastoista voisi kirjoittaa pitempäänkin, mutta loppuhenkosena totean, että musiikkikirjastojen toiminta on paljon muutakin kuin cd-levyjen lainaamista. Hieman hymyilyttäviä asiakaspalveluhetkiä ovat tilanteet, kun asiakkaalle etsitään materiaalia ja jompikumpi laulaa tai viheltää etsittävää kappaletta. Nuotinlukutaidosta on näissä tilanteissa hyötyä. Varsinkin jos pystyy prima vista hyräilemään tai viheltämään nuoteista samalla, kun asiakas odottaa puhelimessa linja auki.

             Hannu Töyrin bändi soittaa Tikkurilan kirjaston 25-vuotisjuhlissa. 

 

Kirjallisuus:

Nummi, Seppo: Arktinen sinfoniaviha: Valittuja kulttuuripoliittisia esseitä ja polemiikkeja. (Toim. Kalevi Aho). Suomalaisten säveltäjien kirjoituksia VI. Suomalaisen musiikin julkistamiseura ry. Gaudeamus: Helsinki 1994.