Dingon kanssa kävelyllä
Japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin novellissa With the Beatles kertojaminä pohdiskelee ajankulumista ja ikääntymistä, kouluajan kokemuksia sekä brittiläisen populaarimusiikin invaasiota Japaniin. Samainen kertoja toteaa joutuneensa myöntämään omien, nuoruudessaan elättelemiensä unelmien menettäneen voimansa.
Unelman kuolema saattaa jollakin
tavalla olla vielä todellisen elämän päättymistäkin murheellisempi asia. Joskus
se tuntuu jopa kovin epäoikeudenmukaiselta.
Kertojaminä
muistelee tapahtumaa vuodelta 1964. Hän kohtaa koulun käytävällä ikäisensä
tytön, joka kantaa käsissään With the Beatles -nimistä LP-levyä. Kohtaaminen
jää ainoaksi. Jotain erityistä tuossa hetkessä tapahtui, kun kertoja haluaa
palata siihen. Kohtaamisen tapahtumahetkellä koko maailma oli niin kutsutun
beatlemanian vallassa. Kertoja toteaa, että itse ei ollut varsinaisesti
Beatles-fani. Bändin musiikkia tosin kuuli usein esimerkiksi radiosta. Jazz ja
klassinen musiikki olivat enemmän novellin kertojan mieleen. Jos Beatlesin kuunteleminen alkoi välillä kyllästyttää, vaihtelua kuuntelijoille tarjosivat muun muassa Rolling Stones, Byrds, Temptations, Righteous Brothers ja Beach Boys. Novellissa on toki
kyse fiktiosta, mutta lukijaa kutkuttaa ajatus siitä, paljonko kirjailija on
ottanut mukaan aineksia omasta elämästään. Murakami on syntynyt vuonna 1949,
joten osa novellin tapahtumista voi hyvinkin pohjautua hänen omiin kokemuksiinsa
viisitoistavuotiaana.
Olen
kaksikymmentä vuotta Murakamia nuorempi. Kun itse olin viisitoistavuotias,
Suomi oli Dingo-hysterian vallassa. Esikoisalbumilla Nimeni on Dingo
julkaistu kappale ”Sinä ja minä” voitti TV:n Levyraadin. Siitä alkoi tuon porilaisbändin
menestystarina, joka kirjan Unohtumattomia tarinoita Dingosta
kirjoittaneen Sami Lotilan mukaan kulminoituu vuoteen 1985. Jos Murakamin
novellin kertojaminä ei ollut varsinaisesti Beatles-fani, en minäkään ollut kiinnostunut
Dingon musiikista sen ollessa suosionsa huipulla. Dingon musiikin merkitystä ei
kuitenkaan voi kiistää. Yhtyeen hittikappaleista, kuten ”Autiotalo” ja Levoton Tuhkimo”
on tullut kansallista omaisuutta siinä kuin Juicen tai Eppu Normaalin tuotannosta.
Lotilan kirjassa haastateltu OK-lehden toimittaja Hanna Raunio arvioi Dingon
olleen Hanoi Rocksin maalaisserkku. Hanoi Rocks oli tuossa vaiheessa kovassa
nosteessa Iso-Britanniassa ja Japanissa ja kohta myös Yhdysvalloissa. Valitettavasti
tuo nousukiito loppui, kun rumpali Razzle kuoli Mötley Crue -yhtyeen Vince Neilin
aiheuttamassa auto-onnettomuudessa. Raunio arvioi Dingossa olleen jotain
ainulaatuista 1980-luvun Suomessa. Yhtyeen laulujen sanoitukset vetosivat kaiken
ikäisiin, mutta etenkin teineihin. Aikuisen näkökulmasta ne Raunion mukaan olivat
melkein korneja, mutta nuorten oli helppo samastua niihin.
Dingon
esikoisalbumista minulla on sellaisia omakohtaisia kokemuksia, että ostin
kyseisen levyn eräälle tytölle, kun tämä sitä pyysi. Jos joku tässä yhteydessä
kysyy, että miksi, niin sitä pitää vähän miettiä. Minulla oli kova tarve
miellyttää levyn saajaa ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen. Levy kelpasi,
mutta minä en. Eipä siinä mitään. Vanhan sanonnan mukaan joka hetki syntyy joku
nenästä vedettävä.
Tuon
levyn ostattaneen tytön kanssa kuuntelimme kuitenkin yhdessä kesällä
1984 Nina Hagenia, jonka saksankielisten laulujen sanoja tytön äiti käänsi
meille. Samana kesänä 1984 olin siis viisitoistavuotias ja sain vanhemmiltani
luvan lähteä Ruisrockiin kuuntelemaan Nina Hagenia, joka oli kaksipäiväisten festivaalien
sunnuntai-illan pääesiintyjä. Sunnuntain muista esiintyjistä muistan ainoastaan
ruotsalaisen Peps Perssonin Peps Blods Bandin ja tamperelaisen Popedan. Esiintyjien
vaihtuessa tunnelmaa piti yllä M. A. Numminen, jonka juontoja festarikävijät
pitivät kaiketi vitsikkäinä. Tuo Peps Persson oli muuten se skoonelainen
muusikko, joka lauloi foneettisista merkeistä Pedro Hietasen tuottaman reggaeversion
venäläislaulusta ”Huopikkaat”.[1]
Kirjoitukseni alussa siteerasin Murakamin novellin kertojaminän pohdintaa unelmien kuolemasta. Dingon osalta unelmaa kesti vuoteen 1986 asti, kunnes uudet tulokkaat, kuten turkulainen Bogart korvasi porilaisen Dingon suomalaisnuorten toiveiden ja odotusten täyttäjänä aikuistumista odotellessa. Murakamin novellissa kertoja pohdiskelee popmusiikin merkitystä. Onko mahdollista, että ihmisen elämän onnellisinta aikaa on se kausi, jona poplaulut luontevimmin imeytyvät syvälle sydämeen? Lopullista vastausta kertoja ei taida löytää. Ehkäpä laulut loppujen lopuksi ovat vain lauluja ja ihmisten elämät ovat pelkkää hienoksi koristeltua kulutustavaraa.
Kirjallisuus:
Lotila,
Sami: Unohtumattomia tarinoita Dingosta. readme.fi: Helsinki 2024
Murakami, Haruki:
With the Beatles. Julkaistu novellikokoelmassa Ensimmäinen persoona. Tammi: Helsinki 2022
[1] Tämän on Pedro Hietanen itse
kertonut minulle Salon Seurahuoneella 28.02.2013. Hän ja M. A. Numminen olivat
tuona päivänä esiintymässä Salon kirjastossa.
Kommentit
Lähetä kommentti